Jo varhain moni oppii, että hyvä ihminen on ajoissa, valmistautunut ja huolellinen. Että asioita kuuluu organisoida, suunnitella ja hallita – mieluiten etukäteen, täydellisesti ja vielä toistenkin puolesta. Näistä taipumuksista voi olla paljon hyötyä, mutta kun hallinnan tarve menee äärimmilleen, se alkaa kaventaa elämää ja horjuttaa sisäistä rauhaa.

Silloin pienikin poikkeama – vaikkapa se, että myöhästyy viisi minuuttia – voi laukaista suhteettoman reaktion: sisäinen ääni alkaa arvostella, keho jännittyy ja syyllisyys nostaa päätään. Mutta kun pysähtyy ja hengittää, voi alkaa huomata jotakin olennaista: mitään vaarallista ei tapahtunut. Kaikki jatkuu. Ja minä olen yhä turvassa.

Näissä hetkissä voi valita toisin. Voi harjoitella suhtautumaan itseensä lempeämmin, vaikka vanhat ajatusmallit yrittävät puskea esiin. Tällainen suhtautuminen ei heikennä vastuuntuntoa, vaan vahvistaa itsetuntemusta ja auttaa palautumaan nopeammin kuormituksesta.

Joustavuus ei tarkoita välinpitämättömyyttä 

Kyse ei ole siitä, että mikään ei merkitsisi – vaan siitä, että kaikki ei ole koko ajan omalla vastuulla. Joskus voi olla paikallaan jättää jotkin yksityiskohdat vähemmälle huomiolle. Voi luottaa siihen, että pienikin jousto omassa suhtautumisessa helpottaa painetta ja luo tilaa jollekin muulle: inhimillisyydelle, läsnäololle, mielekkyydelle.

Kun elämä ei ole jatkuvasti viimeistä piirtoa myöten aikataulutettu, siihen mahtuu myös spontaaniutta ja tilannetajua. Monesti juuri tällaisessa tilassa oivallukset syntyvät. Ei siksi, että yrittäisi vielä enemmän, vaan siksi, että kerrankin kuuli itseään.

Tämä vaatii harjoitusta, erityisesti ihmiseltä, joka on tottunut tekemään parhaansa ja varautumaan kaikkeen. Siksi on tärkeää muistaa: jokainen pieni askel kohti myötätuntoa itseä kohtaan on askel kohti vahvempaa, vakaampaa sisäistä turvaa.

Sisäinen vaativuus kaipaa rinnalleen ymmärrystä 

Usein juuri ne, jotka kantavat suurta vastuuta ja toimivat tunnollisesti, ovat myös itselleen armottomimpia. Ulospäin kaikki voi näyttää hallitulta, mutta sisällä voi elää jatkuva kokemus riittämättömyydestä tai pelosta epäonnistua.

Nämä tunteet eivät ole heikkoutta. Ne kertovat siitä, että ihminen välittää. Mutta jatkuva itsensä kiristäminen ei rakenna kestävää hyvinvointia. Sen sijaan tarvitaan hyväksyvää, kannattelevaa sisäistä puhetta. Ei sellaista, joka asettaa riman aina vain ylemmäs, vaan sellaista, joka sanoo: olet arvokas nytkin, kun et jaksa kaikkea, etkä ehdi kaikkeen.

Myötätunto ei tarkoita luovuttamista. Se on tapa kohdata arki aidommin ja inhimillisemmin. Ja se on pohja, jolle voi rakentaa myös tavoitteellista, merkityksellistä elämää – ilman jatkuvaa uupumisen pelkoa.

Murtuva kaava – ja jotain mullistavaa

Tällaiset hetket voivat murtaa meille tutun sisäisen kaavan: "Olen hyvä vain, jos suoritan täydellisesti."

Kun uskaltaa rikkoa tätä ohjelmointia edes pienesti, voi huomata jotain mullistavaa:
Olen yhä turvassa. Olen yhä arvokas. Olen silti minä.

Ja kun tämän tuntee kehossa asti – ei vain ymmärrä järjellä – alkaa tapahtua muutos, joka kantaa arjessa. Työssä. Elämässä. Vastuussa. Ja ennen kaikkea: omassa suhteessa itseensä.

Tämä ei tarkoita, että mikään menisi rikki. Päinvastoin – juuri silloin jokin eheytyy.

Sisäinen vaativuus kaipaa rinnalleen ymmärrystä 

Jos huomaat itsessäsi taipumuksen huolehtia kaikesta viimeisen päälle, olet ehkä tottunut siihen, että vastuu kuuluu sinulle. Mutta juuri siksi sinulla on oikeus pysähtyä. Oikeus hellittää. Oikeus olla joskus riittävän hyvä – ei täydellinen.

Se ei vähennä sinua. Se palauttaa sinut itseesi.

Kun suhtautuu itseensä kannustavasti ja myötätuntoisesti, jaksaa enemmän. Ei siksi, että pitäisi jaksaa, vaan siksi, että jokin sisällä asettuu. Myös työelämässä se näkyy selkeytenä, palautumiskykynä ja aitona läsnäolona.

Olet arvokas, vaikka et tekisi tänään mitään.